En tiedä mistä mulle yhtäkkiä heräsi mieleeni alkaa kirjoittamaan blogia. Kai tämä on jokin kanava purkaa omaa oloa ja ehkäpä toivon myös vertaistuen löytyvän täältä.

Viimeaikoina meillä on ollut vähän rankempaa. Tasapainotteluahan tämä on, välillä sitä mietiskelee omia motivejaan tähän ja välillä sen muistaa ihan kirkkaasti. Voisin oikeastaa aloittaa esittäytymällä. Eli minä olen Elli, ikää 23 vuotta. Mieheni on Janne, iältään 24v. Olemme seurustelleet kaksi vuotta ja käytännössä oikeastaan asuttu yhdessä lähes saman verran. Paikkakuntia en aio missään kohden mainita. Joudun suojaamaan yksityisyyttämme, joten osaa jutuista tulen muokkaamaan niin, ettei minua tai kumppaniani tunnisteta.
 

Olin tietoinen Jannen peliriippuvuudesta jo silloin kuin aloimme seurustella. Hän lainasi ennen seurusteluaikojamme minultakin rahaa pelaamiseen, mutten oikeasti tajunnut tilanteen syvyyttä.. Se selvisi minulle pikku hiljaa ja salakavalasti. Aloittaessamme Jannen kanssa seurustelun tiesin vain sen, että hänellä oli joskus vaikeuksia maksaa velkojaan kavereilleen (kuten myös minulle) Nopeasti tilanne kuitenkin alkoi selkeämään ja täytyy myöntää, että jos olisin saanut kuulla tilanteen laidan ennen rakastumista, olisi suhteemme ollut tuhoon tuomittu jo ennen kuin alkoikaan. Onhan tämä nytkin rankkaa, elämä nimittäin. Mietin aina joskus, että ei tarvitsisi olla. Lupasin kuitenkin yrittää ja sen minä teen, muuten katuisin loppuelämäni.

Meillä ongelmat alkoivat ilmetä ensimmäisenä valehtelulla, salailulla ja piilottelulla. Ensin Janne pelasi -> salaili -> Valehteli ja jäi kiinni / joutui myöntämään viikkoja tapahtuneen jälkeen tekonsa. Hän on pelin hurmoksissa pelannut omat rahansa, minun rahani ja pyytänyt lisää perheeltään. Mietin usein sitä tunnetta; minkälainen se on? Miltä tuntuu olla pakotettu pelaamaan, miten voi unohtaa sen että sekä oma että puolison/perheen elämä romahtaa samalla. Minkälainen on se häpeä, joka syntyy?

Aluksi en koskaan suuttunut, vaan saatoin jopa halata ja kertoa, että kaikki kääntyy paremmaksi. Kärsivällisenä odotin kerta toisensa jälkeen ettei hän enää jäisi kiinni; eli ei enää pelaisi. En suuttunut koskaan totuuden kertomisesta, mutta suutuin valehtelusta ja salailusta. Välillä tuntui, että asiat menivät oikeasti ihan hyvin, mutta se taisi olla jotain typerää uskottelua. Lopulta aloin olemaan itsekin henkisesti niin loppu, etten enää pystynyt pitämään tätä hyväksyntää yllä. Suutahdin hyvinkin herkästi raha-asioista. Ei silläkään ollut mitään merkitystä, joten aloitin itkemisen ja itsesäälissä rypemisen. Olin niin PETTYNYT! No... Ei liene kenellekään yllätys, ettei sekään auttanut. Voin luottaa, huutaa, itkeä, pettyä.. Lista on loputon. Millään näistä ei kuitenkaan ole mitään väliä. Pelin himoissa on valmis pettämään perheensä, rakkaimpansa. On valmis valehtelemaan ja piilottelemaan totuutta. AINUT mahdollisuus on se, että peluri tajuaa itse.. Tai oikeastaan tajuaa ja haluaa HELVETIN KOVASTI muuttaa tilannetta.

Jos joku peliriippuvaisen tyttöystävä lukee tätä tekstiä ja elättelee toiveita siitä, ettei oma rakas voisi valehdella tai pettää niin pahasti, tahdon kertoa, että peliriippuvainen on valmis tekemään mitä vain salaillakseen ja mahdollistaakseen pelin jatkumisen autuuden. Tosi surullista, mutta totta. Kyllä se pelaamattomuus lähtee pelurista, eikä kumppanista.

Tähän päivään mennessä asiat ovat kuitenkin saaneet uutta suuntaa ja yritystähän meidän "perheestä" ei puutu. Välillä soudetaan ja sitten huovataan. Kesken kaiken en aio luovuttaa, vaan katson kortit ihan loppuun asti. Sitten jos ns. paskaraja joskus ylittyy, niin sitten se olkoon niin. Toistaiseksi meillä menee kuitenkin hieman paremmin ja valo alkaa (toivottavasti) paistaa meidänkin risukasaamme.